Ei ei ei.. Miksi on tällainen olo? Miksi? Itkettää, surettaa, masentaa, ahdistaa.
Miten voi selittää oloaan muille kun ei ymmärrä itsekään? En tiedä mistä tämä hiipii. Ei ole tapahtunut mitään erikoista. Pihalla paistaa ihanasti aurinko ja kävin jopa siellä kävelemässä. Sitten soitin miehelle kun niin kovin ahdisti. Mutta eihän se osaa paljon auttaa, enkä voi muilta sitä vaatiakaan. Voinko itseltänikään?
Töissä olen mutta mitään en saa aikaiseksi. Tuossa odottaa iso pino papereita tarkistamista, mutta en saa ryhdyttyä. Olen säätänyt kaikkea epämääräistä, hyi mikä huono työntekijä. Ei pysty ei kykene. Yhtäkkiä en osaakaan enkä tajua mistään mitään. En pysty keskittymään. Mietin näkyykö olo ulospäin, huomaavatko työkaverit?
Joku syö nyt voimiani, joku varjo, hämärä, pimeä. Ei anna minun toimia ja tehdä mitä haluaisin. Raskasta. Tulee syyllinen olo. Ahdistaa.
- Se Tavallinen
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Epäonnistunut
Beckin masennustestissä kysytään: Miten katsot elämäsi sujuneen? Siellä ovat vaihtoehtoina
a) olen elämässäni onnistunut huomattavan usein
b) en tunne epäonnistuneeni elämässäni
c) minusta tuntuu, että olen epäonnistunut pyrkimyksissäni tavallista useammin
d) elämäni on tähän saakka ollut vain sarja epäonnistumisia
e) tunnen epäonnistuneeni täydellisesti ihmisenä
Minun vastaukseni ovat viimeisen vuoden aikana olleet joko c tai d.
Tunnen itseni usein huonommaksi kuin muut. En koe olevani erityisen hyvä missään. Olenkin sitä mieltä että minut voisi luokitella lähestulkoon jokaiselta kantilta keskinkertaiseksi, tavalliseksi. Tunnen olevani epäonnistunut, koska minulla ei ole mitään erityistaitoja, ei mitään ylitse muiden.
Toiset ovat todella hyviä valokuvaamaan, toisilla on silmää sisustukselle ja vaatteille (etenkin kadehdin heitä, jotka osaavat pukea lapsensa mätsääviin asukokonaisuuksiin). Joku on todella hyvä tietokoneiden kanssa ja osa ihmisistä on hyvä kaikessa. On se tunne siis kateuttakin, mutta enemmän vertailen itseäni heihin ja tunnen itseni epäonnistujaksi.
Psykoterapeuttini taisi ihan alussa kysyä missä tunnen olevani hyvä, mitkä ovat vahvuuksiani ja mihin olen tyytyväinen itsessäni. En osannut nimetä yhtään mitään. Hänen mielestään minussa on hyviä puolia, mutta ehkä tarkastelen niitä itse negatiivisen kautta. Kuten, olen todella tunnollinen, mutta itse miellän sen usein heikkoudeksi itselleni. Esimerkiksi aikoinaan koulussa tietyllä tapaa ihailin ihmisiä jotka osasivat ottaa opiskelun rennosti ja nauttia elämästä, asenteella 'kunhan läpi pääsee'. Itse olin liian tunnollinen sellaiseen. En tokikaan ollut kympin oppilas, mutta hoidin tehtäväni ajallaan ja tavoittelin aina kokeista ja tenteistä hyvää numeroa. Onhan se tietenkin hyväkin puoli, mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, halusin - haluan - monesti olla jotain muuta. En osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on, millainen minä olen.
Psykoterapiaankin ajauduin osittain siksi, koska tunsin olevani epäonnistunut rooleissani äitinä, naisena, vaimona, työntekijänä, ehkä jopa tyttärenä? Tätä asiaa kovasti työstetään. Että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Ja ehkä hiukan saisin muutettua joitain ääripäitä tasapainoon.
Haluan olla onnellinen, tyytyväinen itseeni ja muihin, nauttia elämästä tässä hetkessä. Onkohan se ylipäänsä mahdollista?
-Se Tavallinen
a) olen elämässäni onnistunut huomattavan usein
b) en tunne epäonnistuneeni elämässäni
c) minusta tuntuu, että olen epäonnistunut pyrkimyksissäni tavallista useammin
d) elämäni on tähän saakka ollut vain sarja epäonnistumisia
e) tunnen epäonnistuneeni täydellisesti ihmisenä
Minun vastaukseni ovat viimeisen vuoden aikana olleet joko c tai d.
Tunnen itseni usein huonommaksi kuin muut. En koe olevani erityisen hyvä missään. Olenkin sitä mieltä että minut voisi luokitella lähestulkoon jokaiselta kantilta keskinkertaiseksi, tavalliseksi. Tunnen olevani epäonnistunut, koska minulla ei ole mitään erityistaitoja, ei mitään ylitse muiden.
Toiset ovat todella hyviä valokuvaamaan, toisilla on silmää sisustukselle ja vaatteille (etenkin kadehdin heitä, jotka osaavat pukea lapsensa mätsääviin asukokonaisuuksiin). Joku on todella hyvä tietokoneiden kanssa ja osa ihmisistä on hyvä kaikessa. On se tunne siis kateuttakin, mutta enemmän vertailen itseäni heihin ja tunnen itseni epäonnistujaksi.
Psykoterapeuttini taisi ihan alussa kysyä missä tunnen olevani hyvä, mitkä ovat vahvuuksiani ja mihin olen tyytyväinen itsessäni. En osannut nimetä yhtään mitään. Hänen mielestään minussa on hyviä puolia, mutta ehkä tarkastelen niitä itse negatiivisen kautta. Kuten, olen todella tunnollinen, mutta itse miellän sen usein heikkoudeksi itselleni. Esimerkiksi aikoinaan koulussa tietyllä tapaa ihailin ihmisiä jotka osasivat ottaa opiskelun rennosti ja nauttia elämästä, asenteella 'kunhan läpi pääsee'. Itse olin liian tunnollinen sellaiseen. En tokikaan ollut kympin oppilas, mutta hoidin tehtäväni ajallaan ja tavoittelin aina kokeista ja tenteistä hyvää numeroa. Onhan se tietenkin hyväkin puoli, mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, halusin - haluan - monesti olla jotain muuta. En osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on, millainen minä olen.
Psykoterapiaankin ajauduin osittain siksi, koska tunsin olevani epäonnistunut rooleissani äitinä, naisena, vaimona, työntekijänä, ehkä jopa tyttärenä? Tätä asiaa kovasti työstetään. Että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Ja ehkä hiukan saisin muutettua joitain ääripäitä tasapainoon.
Haluan olla onnellinen, tyytyväinen itseeni ja muihin, nauttia elämästä tässä hetkessä. Onkohan se ylipäänsä mahdollista?
-Se Tavallinen
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Jotain hyvää, week 1
Tässä tulee ensimmäiset positiiviset, ja jatkossa jokaiselta sunnuntai-maanantailta. Käännetään rankat päivät voitoksi?
Sunnuntai: Nukuin pitkään ja sain levättyä ja otettua rennosti koko päivän. Innostuin jopa käväisemään raittiissa ilmassa ja siivosin koiran häkin. Tein myös yllättävän paljon kotitöitä väsymystilaani nähden. Ihana mieheni rapsutti illalla selkääni, jotta saisin nukuttua.
Maanantai: Työkaveri sai hyviä uutisia ja olin iloinen hänen puolestaan. Toinen työkaveri palasi lomiltaan ja päivitimme kuulumisiamme lounaalla. Jaksoin illalla mennä ulos vaikka väsytti ja jopa haravoin vähän, sateessa. Sain myös tehokkuuspuuskan ja tein töihin evääksi kanasalaattia, sekä tyhjäsin ja täytin tiskikoneen miehen puolesta. Se seurauksena mies lupasikin laittaa pojan nukkumaan ja sain tulla surffailemaan omaan rauhaan jo aiemmin.
Hmm, vaikka päivät tuntuivatkin rankalta, yllättävän paljon hyvää kuitenkin keksin. Ehkä tällainen kirjanpito tosiaan auttaa näkemään myös sen hyvän kaiken muun keskeltä. Vaikka olenkin aika pessimistinen luonne, ehkä tämä pieni positiivisuuden häive voisi olla osa prosessiani?
Ällöpositiivista viikon jatkoa.
-Se Tavallinen
Sunnuntai: Nukuin pitkään ja sain levättyä ja otettua rennosti koko päivän. Innostuin jopa käväisemään raittiissa ilmassa ja siivosin koiran häkin. Tein myös yllättävän paljon kotitöitä väsymystilaani nähden. Ihana mieheni rapsutti illalla selkääni, jotta saisin nukuttua.
Maanantai: Työkaveri sai hyviä uutisia ja olin iloinen hänen puolestaan. Toinen työkaveri palasi lomiltaan ja päivitimme kuulumisiamme lounaalla. Jaksoin illalla mennä ulos vaikka väsytti ja jopa haravoin vähän, sateessa. Sain myös tehokkuuspuuskan ja tein töihin evääksi kanasalaattia, sekä tyhjäsin ja täytin tiskikoneen miehen puolesta. Se seurauksena mies lupasikin laittaa pojan nukkumaan ja sain tulla surffailemaan omaan rauhaan jo aiemmin.
Hmm, vaikka päivät tuntuivatkin rankalta, yllättävän paljon hyvää kuitenkin keksin. Ehkä tällainen kirjanpito tosiaan auttaa näkemään myös sen hyvän kaiken muun keskeltä. Vaikka olenkin aika pessimistinen luonne, ehkä tämä pieni positiivisuuden häive voisi olla osa prosessiani?
Ällöpositiivista viikon jatkoa.
-Se Tavallinen
Maanantai
Tarvitseeko enempää sanoakaan?
Maanantai on kautta aikain ollut elämäni epämieluisin viikonpäivä. Tiistai tulee hyvänä kakkosena. Mutta nyt viime kuukausien aikana sunnuntai on osoittautunut lähestulkoon jopa pahemmaksi kuin maanantai. En ole oikein vielä saanut kiinni ajatuksesta. Mistä moinen johtuu.
Viihdyn nykyisessä työssäni, kausittain jopa paremmin kuin kotona. En siis ymmärrä, miksi maanantai on niin vaikea päivä, koska joskus jopa odotan että pääsisin jo töihin. Tietenkin yksi ihan selvä syy on se, että täytyy herätä aikaisin ja yleensä sunnuntaina nukkumaanmeno venyy. Eli maanantaisin on kaikkein väsynein olo, mikä luultavasti altistaa herkemmin ahdistukselle ja jaksamattomuudelle.
Sunnuntai on yleensä yökkäripäivä. Venyn, vanun, lojun, nukun, tuskastun, mietin, pohdin ja olen levoton. En jaksa mitään, mutta ei huvittaisi vain ollakkaan. Tällainen päivä oli eilen. En vain millään keksi miksi näin on? Jos joskus erehdyn salille sunnuntaina, treenit tuntuvat niin kertakaikkisen nihkeiltä. Ja kaikki menee pieleen. Onko sunnuntaisin liikaa aikaa ajatella? Huomaan, että usein juuri sunnuntaisin vellon ajatuksia päässäni. Enkä tietenkään pääse ikinä mihinkään ratkaisuun. Olen maailman surkein päätöstentekijä. Tämä on yksi asia missä aion kunnostautua.
Sunnuntai, sunnuntai, sunnuntai.. Miksi en vain osaa nauttia vapaa-ajasta, elää hetkessä, tässä ja nyt?
Onko sunnuntai uusi maanantai?
Facebookissa oli taannoin positiivisuushaaste. Muutamana peräkkäisenä päivänä piti kirjata kolme positiivista asiaa kunkin päivän ajalta. Ehkä minun pitäisi soveltaa tätä ja kirjoittaa aina sunnuntai-maanantailta kooste positiivisista asioista, vaikkapa tänne? Ehkä palaan illalla asiaan.
Nyt täytyy jatkaa töitä. Kyllä, olen törkeä ja kirjoittelen joskus blogia myös työajalla. Tämä ei vaikuta työni tuloksellisuuteen, ainakaan negatiivisesti. Tässäpä yksi hyvä aihe blogiini, pistän korvan taakse.
- Se Tavallinen
Maanantai on kautta aikain ollut elämäni epämieluisin viikonpäivä. Tiistai tulee hyvänä kakkosena. Mutta nyt viime kuukausien aikana sunnuntai on osoittautunut lähestulkoon jopa pahemmaksi kuin maanantai. En ole oikein vielä saanut kiinni ajatuksesta. Mistä moinen johtuu.
Viihdyn nykyisessä työssäni, kausittain jopa paremmin kuin kotona. En siis ymmärrä, miksi maanantai on niin vaikea päivä, koska joskus jopa odotan että pääsisin jo töihin. Tietenkin yksi ihan selvä syy on se, että täytyy herätä aikaisin ja yleensä sunnuntaina nukkumaanmeno venyy. Eli maanantaisin on kaikkein väsynein olo, mikä luultavasti altistaa herkemmin ahdistukselle ja jaksamattomuudelle.
Sunnuntai on yleensä yökkäripäivä. Venyn, vanun, lojun, nukun, tuskastun, mietin, pohdin ja olen levoton. En jaksa mitään, mutta ei huvittaisi vain ollakkaan. Tällainen päivä oli eilen. En vain millään keksi miksi näin on? Jos joskus erehdyn salille sunnuntaina, treenit tuntuvat niin kertakaikkisen nihkeiltä. Ja kaikki menee pieleen. Onko sunnuntaisin liikaa aikaa ajatella? Huomaan, että usein juuri sunnuntaisin vellon ajatuksia päässäni. Enkä tietenkään pääse ikinä mihinkään ratkaisuun. Olen maailman surkein päätöstentekijä. Tämä on yksi asia missä aion kunnostautua.
Sunnuntai, sunnuntai, sunnuntai.. Miksi en vain osaa nauttia vapaa-ajasta, elää hetkessä, tässä ja nyt?
Onko sunnuntai uusi maanantai?
Facebookissa oli taannoin positiivisuushaaste. Muutamana peräkkäisenä päivänä piti kirjata kolme positiivista asiaa kunkin päivän ajalta. Ehkä minun pitäisi soveltaa tätä ja kirjoittaa aina sunnuntai-maanantailta kooste positiivisista asioista, vaikkapa tänne? Ehkä palaan illalla asiaan.
Nyt täytyy jatkaa töitä. Kyllä, olen törkeä ja kirjoittelen joskus blogia myös työajalla. Tämä ei vaikuta työni tuloksellisuuteen, ainakaan negatiivisesti. Tässäpä yksi hyvä aihe blogiini, pistän korvan taakse.
- Se Tavallinen
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Pimeään
Ahdistuksen pakopaikka.
Psykoterapeuttini kysyi minulta yhdellä tapaamiskerralla jotakuinkin näin, ainakin samaa tarkoittaen: Jos haluat piiloutua muilta, millaiseen paikkaan mielessäsi menet? Vastasin: Pimeään komeron nurkkaan silmät kiinni ja olisi ihan hiljaista. Olisin ihan yksin omien ajatusteni kanssa hiljaisuudessa.
Olen herkkä ihminen. Tunnistan joitain erityisherkän piirteitä itsessäni. Yksi on se, että en jaksa olla melun keskellä jatkuvasti. Melu ja hälinä käyvät helposti voimilleni ja koen tarvetta yksinoloon ja hiljaisuuteen. Voimiani syö myös jatkuva läsnäolon tarve. Kun on lapsi talossa, et voi vaipua kauaksi omiin ajatuksiisi tai syventyä lukemaan kirjaa niin että muu maailma unohtuu. Aistisi ovat koko ajan valppaina seuraamassa lapsen menoa. Sama toki pätee myös yleisesti jos paikalla on muita ihmisiä, joiden seurassa vaaditaan sosiaalista kanssakäymistä.
En voi toisaalta sanoa olevani myöskään mikään erakko. Tarvitsen ystäviä ja seuraa. Olen myös yleensä kiinnostunut ystävistäni, vaikkakin voimani eivät riitä mihinkään konkreettiseen. Ystävät, olette ajatuksissani useinkin, vaikka minusta ei mitään kuuluisikaan <3 Jos olen liikaa yksin, vaivun helposti synkkyyteen ja olen taipuvainen melankoliaan. Surkuttelen ja säälin itseäni samalla kun arvostelen ja olen pettynyt itseeni.
Masennus ja ahdistus kulkevat kait käsi kädessä. Välillä toinen on voimakkaampi kuin toinen. Ensin tuli ahdistus, lapsen syntymän myötä. Kun se helpotti, jäljelle jäi keskivaikea masennus. Vasta yli kahden vuoden jälkeen aloitin lääkityksen. Nyt sitä on takana ehkä kolmisen kuukautta jos sitäkään, enkä ole vakuuttunut sen toiminnasta. Alakuloisuus vaivaa yhä. Pärjään kyllä, pärjäsinhän ilman lääkkeitäkin. Mutta onko järkeä syödä lääkkeitä jos tuntuu etteivät ne auta? Kunpa saisin varattua ajan lääkärille.
Joskus kaikenlaisten asioiden hoito tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Usein valitan väsymystäni psykoterapeutilleni. Hän vastaa, että ajattelepa nyt, sinä käyt kokopäivätöissä toisella paikkakunnalla, hoidat lasta, kotia ja suhdetta aviomieheesi. Jaksat ajaa 60km päähän joka viikko terapiaan ja jaksat myös olla kiinnostunut muistakin, asioista ja ihmisistä. Niin totta, eikö siinä ole jo riittävästi? Miksi pitäisi olla yli-ihminen joka ei koskaan lepää? Mitä pahaa on pienessä laiskuudessa, lepäämisessä ja öllöttelyssä sohvalla kun pyykit odottavat käärijäänsä tai villakoirat valtaavat taloa?
Kukin asettaa itse omat velvollisuutensa. Yritän ajatella, että en ole huonompi kuin muut, vaikka en vaadikaan itseltäni yhtä paljon.
Päämäärätöntä ajatusvirtaa masentavaan sunnuntai-iltaan.
- Se Tavallinen
Psykoterapeuttini kysyi minulta yhdellä tapaamiskerralla jotakuinkin näin, ainakin samaa tarkoittaen: Jos haluat piiloutua muilta, millaiseen paikkaan mielessäsi menet? Vastasin: Pimeään komeron nurkkaan silmät kiinni ja olisi ihan hiljaista. Olisin ihan yksin omien ajatusteni kanssa hiljaisuudessa.
Olen herkkä ihminen. Tunnistan joitain erityisherkän piirteitä itsessäni. Yksi on se, että en jaksa olla melun keskellä jatkuvasti. Melu ja hälinä käyvät helposti voimilleni ja koen tarvetta yksinoloon ja hiljaisuuteen. Voimiani syö myös jatkuva läsnäolon tarve. Kun on lapsi talossa, et voi vaipua kauaksi omiin ajatuksiisi tai syventyä lukemaan kirjaa niin että muu maailma unohtuu. Aistisi ovat koko ajan valppaina seuraamassa lapsen menoa. Sama toki pätee myös yleisesti jos paikalla on muita ihmisiä, joiden seurassa vaaditaan sosiaalista kanssakäymistä.
En voi toisaalta sanoa olevani myöskään mikään erakko. Tarvitsen ystäviä ja seuraa. Olen myös yleensä kiinnostunut ystävistäni, vaikkakin voimani eivät riitä mihinkään konkreettiseen. Ystävät, olette ajatuksissani useinkin, vaikka minusta ei mitään kuuluisikaan <3 Jos olen liikaa yksin, vaivun helposti synkkyyteen ja olen taipuvainen melankoliaan. Surkuttelen ja säälin itseäni samalla kun arvostelen ja olen pettynyt itseeni.
Masennus ja ahdistus kulkevat kait käsi kädessä. Välillä toinen on voimakkaampi kuin toinen. Ensin tuli ahdistus, lapsen syntymän myötä. Kun se helpotti, jäljelle jäi keskivaikea masennus. Vasta yli kahden vuoden jälkeen aloitin lääkityksen. Nyt sitä on takana ehkä kolmisen kuukautta jos sitäkään, enkä ole vakuuttunut sen toiminnasta. Alakuloisuus vaivaa yhä. Pärjään kyllä, pärjäsinhän ilman lääkkeitäkin. Mutta onko järkeä syödä lääkkeitä jos tuntuu etteivät ne auta? Kunpa saisin varattua ajan lääkärille.
Joskus kaikenlaisten asioiden hoito tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Usein valitan väsymystäni psykoterapeutilleni. Hän vastaa, että ajattelepa nyt, sinä käyt kokopäivätöissä toisella paikkakunnalla, hoidat lasta, kotia ja suhdetta aviomieheesi. Jaksat ajaa 60km päähän joka viikko terapiaan ja jaksat myös olla kiinnostunut muistakin, asioista ja ihmisistä. Niin totta, eikö siinä ole jo riittävästi? Miksi pitäisi olla yli-ihminen joka ei koskaan lepää? Mitä pahaa on pienessä laiskuudessa, lepäämisessä ja öllöttelyssä sohvalla kun pyykit odottavat käärijäänsä tai villakoirat valtaavat taloa?
Kukin asettaa itse omat velvollisuutensa. Yritän ajatella, että en ole huonompi kuin muut, vaikka en vaadikaan itseltäni yhtä paljon.
Päämäärätöntä ajatusvirtaa masentavaan sunnuntai-iltaan.
- Se Tavallinen
Sitä tavallista
Hei, ei olla nähty pitkään aikaan, mitä sulle kuuluu?
No moi! Ihan hyvää, on mies ja lapsi, oma koti ja koira. Töitäkin syksyyn asti. Entäs sulle?
Eipä mullekaan ihmeempiä, opiskelen ja matkustelen, nautin elämästä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, pakko mennä, moikka!
Joo niin oli, hei vaan!
Oikeasti välillä tekisi mieli antaa tulla, kaikki mitä mielessä liikkuu. Että no itse asiassa olen masentunut, syön lääkkeitä, käyn psykoterapiassa. Avioero käy välillä mielessä vaikka sitten säikähdänkin omia ajatuksiani; ja joskus tekisi mieli lähteä pakoon omaa elämää, ihan minne vaan. Kuvitella hetken että kaikki on hyvin. Mutta ei sitä hyvänpäiväntuttua kiinnosta, tai ei se ainakaan haluaisi tuollaista kuulla. Siihen ei osaa vastata mitään järkevää ja kaikki ihmiset lähtevät pakoon moista negatiivisuutta. Miksi kysytään jos ei kiinnosta?
Tämä blogi on luotu, koska tämä tavalliseksi ja samalla hyvin epätavalliseksi itsensä tunteva ihminen tuntee tarvetta avautua. Kirjoittaa omaa sekavaa ajatusvirtaansa ilman että tarvitsee miettiä miten kirjoitukseni vaikuttavat lähimmäisiin.
Totta kai minulla on myös psykoterapeuttini, mutta hän ei ole aina läsnä ja tavoitettavissa kun teen pohdiskelujani, uppoan omiin ajatuksiini tai vaivun synkkyyteen. Olen matkalla, kasvun ja itsetutkistelun matkalla. Koitan löytää itseni mieleni syvyyksistä ja myös muuttaa itseäni hieman uuteen suuntaan sellaisissa asioissa mitä en halua enää olla. Parannan huonoa itsetuntoa ja yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
Tällä vuoristoradalta tuntuvalla tiellä on paljon ylä-ja alamäkiä, tiukkoja ja loivia mutkia. Törmäyskursseilta ei voida välttyä ja pahimmat puuskat osuvat useimmiten mieheni kohdalle. Kun perheessä yksi osa muuttuu, on välttämätöntä että muut seuraavat perässä. Yksi peloistani tällä tiellä on, että mieheni lähtee eri polulle, koska väsyy seuraamaan minua. Välillä tosin tuntuu että minä olen se, joka lähtee vaeltamaan harhaan, koska saatan välillä unohtaa matkan tarkoituksen.
Tervetuloa mukaan.
- Se Tavallinen
No moi! Ihan hyvää, on mies ja lapsi, oma koti ja koira. Töitäkin syksyyn asti. Entäs sulle?
Eipä mullekaan ihmeempiä, opiskelen ja matkustelen, nautin elämästä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, pakko mennä, moikka!
Joo niin oli, hei vaan!
Oikeasti välillä tekisi mieli antaa tulla, kaikki mitä mielessä liikkuu. Että no itse asiassa olen masentunut, syön lääkkeitä, käyn psykoterapiassa. Avioero käy välillä mielessä vaikka sitten säikähdänkin omia ajatuksiani; ja joskus tekisi mieli lähteä pakoon omaa elämää, ihan minne vaan. Kuvitella hetken että kaikki on hyvin. Mutta ei sitä hyvänpäiväntuttua kiinnosta, tai ei se ainakaan haluaisi tuollaista kuulla. Siihen ei osaa vastata mitään järkevää ja kaikki ihmiset lähtevät pakoon moista negatiivisuutta. Miksi kysytään jos ei kiinnosta?
Tämä blogi on luotu, koska tämä tavalliseksi ja samalla hyvin epätavalliseksi itsensä tunteva ihminen tuntee tarvetta avautua. Kirjoittaa omaa sekavaa ajatusvirtaansa ilman että tarvitsee miettiä miten kirjoitukseni vaikuttavat lähimmäisiin.
Totta kai minulla on myös psykoterapeuttini, mutta hän ei ole aina läsnä ja tavoitettavissa kun teen pohdiskelujani, uppoan omiin ajatuksiini tai vaivun synkkyyteen. Olen matkalla, kasvun ja itsetutkistelun matkalla. Koitan löytää itseni mieleni syvyyksistä ja myös muuttaa itseäni hieman uuteen suuntaan sellaisissa asioissa mitä en halua enää olla. Parannan huonoa itsetuntoa ja yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
Tällä vuoristoradalta tuntuvalla tiellä on paljon ylä-ja alamäkiä, tiukkoja ja loivia mutkia. Törmäyskursseilta ei voida välttyä ja pahimmat puuskat osuvat useimmiten mieheni kohdalle. Kun perheessä yksi osa muuttuu, on välttämätöntä että muut seuraavat perässä. Yksi peloistani tällä tiellä on, että mieheni lähtee eri polulle, koska väsyy seuraamaan minua. Välillä tosin tuntuu että minä olen se, joka lähtee vaeltamaan harhaan, koska saatan välillä unohtaa matkan tarkoituksen.
Tervetuloa mukaan.
- Se Tavallinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)