Pimeään

Ahdistuksen pakopaikka.

Psykoterapeuttini kysyi minulta yhdellä tapaamiskerralla jotakuinkin näin, ainakin samaa tarkoittaen: Jos haluat piiloutua muilta, millaiseen paikkaan mielessäsi menet? Vastasin: Pimeään komeron nurkkaan silmät kiinni ja olisi ihan hiljaista. Olisin ihan yksin omien ajatusteni kanssa hiljaisuudessa.

Olen herkkä ihminen. Tunnistan joitain erityisherkän piirteitä itsessäni. Yksi on se, että en jaksa olla melun keskellä jatkuvasti. Melu ja hälinä käyvät helposti voimilleni ja koen tarvetta yksinoloon ja hiljaisuuteen. Voimiani syö myös jatkuva läsnäolon tarve. Kun on lapsi talossa, et voi vaipua kauaksi omiin ajatuksiisi tai syventyä lukemaan kirjaa niin että muu maailma unohtuu. Aistisi ovat koko ajan valppaina seuraamassa lapsen menoa. Sama toki pätee myös yleisesti jos paikalla on muita ihmisiä, joiden seurassa vaaditaan sosiaalista kanssakäymistä.
     En voi toisaalta sanoa olevani myöskään mikään erakko. Tarvitsen ystäviä ja seuraa. Olen myös yleensä kiinnostunut ystävistäni, vaikkakin voimani eivät riitä mihinkään konkreettiseen. Ystävät, olette ajatuksissani useinkin, vaikka minusta ei mitään kuuluisikaan <3 Jos olen liikaa yksin, vaivun helposti synkkyyteen ja olen taipuvainen melankoliaan. Surkuttelen ja säälin itseäni samalla kun arvostelen ja olen pettynyt itseeni.

Masennus ja ahdistus kulkevat kait käsi kädessä. Välillä toinen on voimakkaampi kuin toinen. Ensin tuli ahdistus, lapsen syntymän myötä. Kun se helpotti, jäljelle jäi keskivaikea masennus. Vasta yli kahden vuoden jälkeen aloitin lääkityksen. Nyt sitä on takana ehkä kolmisen kuukautta jos sitäkään, enkä ole vakuuttunut sen toiminnasta. Alakuloisuus vaivaa yhä. Pärjään kyllä, pärjäsinhän ilman lääkkeitäkin. Mutta onko järkeä syödä lääkkeitä jos tuntuu etteivät ne auta? Kunpa saisin varattua ajan lääkärille.
     Joskus kaikenlaisten asioiden hoito tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Usein valitan väsymystäni psykoterapeutilleni. Hän vastaa, että ajattelepa nyt, sinä käyt kokopäivätöissä toisella paikkakunnalla, hoidat lasta, kotia ja suhdetta aviomieheesi. Jaksat ajaa 60km päähän joka viikko terapiaan ja jaksat myös olla kiinnostunut muistakin, asioista ja ihmisistä. Niin totta, eikö siinä ole jo riittävästi? Miksi pitäisi olla yli-ihminen joka ei koskaan lepää? Mitä pahaa on pienessä laiskuudessa, lepäämisessä ja öllöttelyssä sohvalla kun pyykit odottavat käärijäänsä tai villakoirat valtaavat taloa?

Kukin asettaa itse omat velvollisuutensa. Yritän ajatella, että en ole huonompi kuin muut, vaikka en vaadikaan itseltäni yhtä paljon.

Päämäärätöntä ajatusvirtaa masentavaan sunnuntai-iltaan.

- Se Tavallinen