perjantai 31. heinäkuuta 2015

Jäljessä aikataulusta

Kaikilla muilla on jo se toinen lapsi, tulossa tai tullut. Siltä ainakin tuntuu. Tänään taas yksi kaverini ilmoitti raskaudesta ja ensimmäinen hänellä on reilun vuoden ikäinen. Minä olin hädin tuskin selviämässä raskaasta vauva-ajasta, kun toisia lapsia alkoi tupsahdella yhdelle jos toiselle, joille syntyi esikoinen pojan kanssa samoihin aikoihin. Tuli sellainen olo, että minullakin olisi velvollisuus hankkia toinen lapsi. Mutta eihän niitä noin vain hankita ensinkään. 

Olin aina ajatellut että haluan kaksi lasta, mahdollisimman pienellä ikäerolla, eli vuoden-kaksi väliä. Ensimmäinen antoi odotuttaa itseään puolitoista vuotta eikä se ollutkaan niin helppoa. Päässäni alkoi syntymään epäilyksiä. Selviydynkö toista kertaa samasta rumbasta? Onko minusta edes äidiksi kahdelle lapselle saati tuolle yhdelle? Koska olisi oikea aika?

Emme ole käyttäneet ehkäisyä kuin ihan alussa pojan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Sitten ajattelin että tulee jos on tullakseen. Totta puhuen se oli ja on aika epätodennäköistä. On jopa ollut mahdollisuuksia useamman kerran, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kaipa tätä voisi kutsua myös sekundääriseksi lapsettomuudeksi? Ja haluanko enää uudestaan mennä lapsettomuushoitoihin? Niin monta asiaa mietittäväksi.

Kun tajusin kuinka paljon minulla on työtä saadakseni itseni kuntoon, ajattelin järkevästi ettei nyt vain ole oikea aika. Lapsi kaiken tämän keskelle? Ehei. Tulin toisiin ajatuksiin pienestä ikäerosta. Nyt en ole enää oikein varma onko minulla oikeutta edes saada toista lasta, olenko sen arvoinen? Käytännöllisesti ajateltuna neljän-viiden vuoden ikäero tuntuu paljon paremmalta ajatukselta. Saan toipua rauhassa ja esikoinen olisi jo sen verran iso, että saattaisi olla myös apuna, tai ainakin pärjäisi itsenäisemmin. 

Toisaalta taas poden ajoittain kovaakin vauvakuumetta ja haluaisin täyttää muiden odotukset ja olla kuin kaikki muut, jotka hankkivat lapset peräjälkeen. Toisaalta en, koska olen realistinen. Mutta kuitenkin minun täytyy hokea usein itselleni, että ei vielä. Hoenko sitä loppuelämäni vai tuleeko toisen lapsen aika vielä? Toisen kanssa kaikki voisi olla paljon helpompaa. Mutta voisi olla myös totaalisen päinvastoin, pahimmassa tapauksessa toinen lapsi saa minut hajoamaan ja hajottamaan koko perheen. Ei se tietenkään lapsen syytä olisi, vaan minun. 

Yritän parhaani, mutta se ei riitä. Olen täydellisen neuvoton.

-Se Tavallinen

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Rauhoittunut?

Kävin torstaina lääkärin kanssa keskustelemassa depressiolääkkeen jatkosta. Jatketaan vielä yksi paketillinen samalla lailla ja sitten nostetaan tai vaihdetaan, jos vielä tuntuu ettei ole riittävästi apua. Nyt tänään kun ensimmäistä päivää vietin lomaa kaksin pojan kanssa, tuntui että ehkä olisi voinut jo vähän nostaa annosta. Alku aina hankalin, mutta tämä on minulle aika stressaavaa ja vaativaa aikaa.

Samalla lääkäri kirjoitti myös reseptin rauhoittavaan lääkkeeseen, joka on tarkoitettu pahimpien pms-oireiden hoitoon. Eli toisin sanoen niihin järkyttävän raivokkaisiin kiukkupäiviin, jotka johtuvat hormoneista. Otin tänään yhden ja on ollut hassu olo koko päivän. En pysty oikein keskittymään mihinkään ja silmät tahtovat väkisin mennä kiinni vaikkei edes väsytä kummemmin. Tähän kuulemma tottuu kyllä ajan myötä. Jospa nämä auttaisivat pahimpiin mielialavaihteluihin, edes tiettynä aikana kierrosta.

Nyt koitan keskittyä nauttimaan niistä hyvistä hetkistä ja selviytymään yli huonoista, kuten tähänkin asti.

-Se Tavallinen


torstai 23. heinäkuuta 2015

Keskiyö

Kello on pian puolenyön. Tähän aikaa yleensä jo nukun, tai vähintään pyörin sängyssä yrittäen saada unenpäästä kiinni. Nukahtamisvaikeudet ovat olleet kausittaisia ja tuntuvat liittyvän omiin pohdiskeluihin. Jos on liikaa mietittävää, alkaa alitajunta häiritsemään illalla ja asiat virtaavat mielessä. Ei pysty rauhoittumaan.

Lisäksi näen todella paljon unia, mitä ihmeellisimpiä ja toisaalta ihan järkeenkäypiä. Unissa ajatukseni ja murheeni yleensä purkautuvat, jos en tahdo saada niitä jäsenneltyä kunnolla hereillä ollessani. Unilla on vain harmittava vaikutus päivän mielialaani. Elän usein unen tunnelmassa pitkälle päivään. Jos esimerkiksi uneksiessani riitelen mieheni kanssa, saatan olla hänelle koko aamun ihan kiukkuinen.

Tällä hetkellä saatan pyöriä ja tuskastua hyvän aikaa ennen kuin nukahdan. Ja aamulla herään väsyneenä, kun pyörin sängyssä koko yön. Yleensä onneksi saan kyllä hyvin nukuttua kunhan ensin vain nukahdan, Samaa oli viime talvena, tosin silloiset nukahtamisvaikeudet saattoivat liittyä tyroksiinin käyttöönottoon.

Olen muutenkin enemmän iltavirkku ihminen. Parhaiten saan asioita tehtyä vasta illemmalla kun ensin laahustan päivän läpi silmät sirrallaan. Lapsen myötä toki rytmi on hieman muuttunut, mutta ei aamuherääminen yhtään sen helpompaa ole. Olosuhteiden pakosta olen joutunut opettelemaan aiemmin heräämistä ja kyllähän siihenkin ajan myötä tottuu. Onneksi lapsi ei hirveän usein herää ihan anivarhain. Ja näin kesälomalla saan itsekin otettua pienet nokkaunet päivällä pojan kanssa.

Uniin vielä palaan. Pakko sanoa sellainen kummallinen seikka, osaakohan joku selittää tämän? En ole ikinä, kertaakaan vielä, nähnyt hyvää unta miehestäni. Kun mies on mukana unissani, niihin liittyvät usein myös pettäminen, riitely, eroaminen ym. Mistähän se voisi johtua?

Mielenkiinnolla odotan millaisia unia ensi yö tuo tullessaan.

-Se Tavallinen

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Aurinkoinen

Ai kuinka ihana päivä. Perjantai, aurinko paistaa ja tästä alkaa kolmen viikon kesäloma. Enpä ole ennen näin pitkällä palkallisella lomalla ollutkaan, viime kesänäkin olin vain pitkän viikonlopun.

Kuuntelen töissä Spotifyn Uuden musiikin listaa ja fiilistelen tulevaa lomaa, toivottavasti aurinkoista ja lämpöistä sellaista. Huomenna näen vanhoja kavereitani pitkästä aikaa. Menen heti aamusta pojan kanssa vanhempieni kotiin ja olemme kaksin siellä yötä. Vanhemmat ovat reissussa ja näin saamme talon omaan käyttöön ja kaveritkin tulevat sinne istumaan iltaa, kätevää.

Niin, sitä vain että joskus on niitä hyviäkin päiviä. Kun osaa nauttia hetkestä ja kuunnella vaikka sohvalla maaten jotain hyvää kappaletta ja tuntea olonsa onnelliseksi ihan sydämen ohjasta asti. 

Hyvää lomaa minulle, olen sen ansainnut.

-Se Tavallinen


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kunpa joku kertoisi

Luvassa lisää avioliittopöhinöitä. Jostain syystä taas muutaman viikon pyörinyt parisuhdeasiat mielessä. Mies aina joskus tuskastuu nykyiseen tilanteeseemme ja alkaa vaatimaan vastauksia. Niitä hän ei ole hetkeen saanut valitettavasti.

Tunteeni häntä kohtaan ovat olleet kovin ristiriitaiset jo jonkin aikaa. Onhan meillä ollut myötä- ja vastoinkäymisemme, mutta tämä en ensimmäinen kerta kuin olen joutunut tosissani miettimään suhdettamme. Vuodenvaihteessa oli ehkä pahin aika, kun olin ihan viittä vaille valmis lähtemään. Jokin minua kuitenkin pidättelee. Mietin että jäinkö vain siksi kun asiat, arki ja kokoonpano ovat tuttuja ja turvallisia? Vai jäinkö pojan takia? Vai rakkaudesta, tahdosta?

Olen käytännöllinen, joten eroa ajatellessa minua alkaa tuskastuttaa kaikki työ ja konkreettiset asiat mitkä eroamiseen liittyvät. On talolainaa, yhteiset tavarat ja lapsi. Ei eroaminen käy niin vain kädenkäänteessä. Mutta eihän minun sellaista pitäisi ajatella? Toki aika monikin varmaan jää lapsen takia ja se ehkä painavin syy olisi minullekin jäädä, mutta kyllä lapsetkin sopeutuvat, etenkin nuorempina vielä.

Kun ajattelen elämääni ilman miestä, näen itseni asumassa vuokralla rivitalokolmiossa kotipaikkakunnallani. Poika olisi vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Tunnen vapautta ajatellessani ettei mies olisi koko ajan läsnä, 'kyttäämässä' mitä ja kuinka teen. Eikä minun tarvitsisi tehdä kompromisseja kenenkään kanssa. Voisin itse päättää asioista. Tavata ketä haluan ja koska haluan, ilman mustasukkaisuutta ja mökötystä. Toki lapsen yhteishuoltajuus tarkoittaisi että olisimme silti tekemisissä. Mutta olemme aina tulleet paremmin toimeen vähän etäämmältä, näin hassusti sanottuna. Jos olemme liian tiukasti yhdessä, tulee riitojakin helpommin ja pienistä, turhista asioista.

Kun sitten ajattelen elämäni olevan samanlaista tästä eteenkin päin, tunnen epävarmuutta. Tunnen myös halua saada asiat selvitettyä, siksi koska haluaisin oikeasti jatkaa mieheni kanssa. Mutta tällaisenaan meidän suhteemme ei tule kestämään ikuisuuksiin. Tällä hetkellä mies on enemmänkin kaveri ja lapseni kasvattaja, kuin puolisoni. Läheisyyttä ei juurikaan ole, ja se vaikuttaa paljon kaikkeen. Mieheni on sanonut haluavansa olla kanssani ja rakastavansa minua, mutta minä en osaa sanoa mitään takaisin. Tai korkeintaan sanon, että 'katsotaan nyt, sen näkee sitten', kun mieheni kysyy aionko pysyä hänen luonaan. Ymmärrän että tämä on miehelleni vaikeaa aikaa, kun tulevaisuus on epävarma. Syytän tästä kaikesta itseäni, mutta koen kuitenkin etten vain pysty nyt parempaankaan.

Toisaalta en tiedä yhtään mitä tekisin. Joinain päivinä en vain jaksaisi enää edes yrittää, ja joinain päivinä ihmettelen miten olen voinut ajatella eroavani. Toivon kai että joku tulisi ja sanoisi mitä pitää tehdä. Saattaa olla että roikun tässä kuilun partaalla ikuisuuksiin, koska en osaa tehdä tilanteelle mitään. Pelkään että eroamme jossain vaiheessa vain siksi kun olen antanut eroajatuksen vallata liikaa päätäni.

Totuus on, että asumisero olisi tällä hetkellä omasta mielestäni paras ratkaisu. Se ei ole lopullinen, vaan saisin selvitellä itseäni ja tunteitani rauhassa. Tämä ratkaisu on kuitenkin käytännössä mahdoton, koska taloustilanne ei anna myöten erillään asumista.

Minusta tuntuu, että mies ei ehkä ihan tajua kuinka vakavasti ja usein olen ajatellut eroa. En ole sanonut sitä hänelle ihan niin suoraan, vaikka ajatuksistani jonkin verran tietääkin. En halua loukata häntä yhtään enempää kuin on tarve.. On niin syyllinen olo. Eroaminen ilman mitään 'näkyvää' syytä tuntuu hirveän vaikealta. Mikä se syy sitten olisi? Rakkaus vain loppui? Kasvoimme erilleen?

- Se Tavallinen

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Missä menee raja?

Tuo kysymys voisi koskettaa niin montaakin eri asiaa. Tällä kertaa on kuitenkin kyse avioliitosta ja rakkaudesta. Onko rakkaudessa edes rajoja? Avioliitossa on, sehän on selvää.

Olemme olleet pian viisi vuotta naimisissa, yhdessä tuplasti. Olimme molemmat 16 vuotiaita ihmisen alkuja, kun löysimme toisemme. Se oli salamarakkautta, paita ja peppu -fiilistä ensimmäisen vuoden ainakin, emme nähneet kuin toisemme. Olemme kasvaneet yhdessä, olemme kasvaneet yhteen. Emme ole kaksi erillistä ihmistä vaan olemme yhtä. Ja niin ei ihan saisi olla.

Tässä on ympyrä, jossa lukee parisuhde. Sen sisällä on kaksi muuta erillistä ympyrää, joissa lukevat parisuhteen osapuolten nimet. Me kasvoimme niin, että emme olleet kaksi erillistä ympyrää, vaan sellaiset lähes sisäkkäin olevat ympyrät. Nyt viimeisen noin vuoden aikana olen alkanut pyristellä erilleen. Silloin tällöin tulee kausia, kun en ole varma pyristelenkö erilleen miehestäni vai parisuhteesta, jos ymmärrätte. Tavoitteenani olisi jäädä parisuhteeseen, mutta olla ihan oma erillinen ympyräni ja se on nimeltään minä itse. Tätä on minunkin vaikea ymmärtää, saatikka mieheni jolle ammattilainen ei ole selittämässä asiaa.

Välillä turhaudun mieheeni, kun tuntuu ettei hänellä ole ymmärrystä nähdä päällimmäisten tunteideni taakse. Tiedän etten ole mitään parasta vaimomatskua ollut pitkään aikaan ja luultavasti hänen sijassaan olisi aika tukalaa olla välillä. Olen paljon kiukkuinen, haluan omaa rauhaa, en pidä läheisyydestä. Tämä on minun kasvuni ja muuttumiseni aikaa, eikä se voi olla helppoa. Tätä voisi verrata murrosikään, ainoa ero on vihan kohteella. Minulla oli helppo murrosikä, ehkä se nyt kostautuu. Tuntuu että minun täytyy saada vähän koetella itseäni ja muita, tuulettua ja toisaalta tuntea itseni rakastetuksi. Jos mieheni sanoo väärän sanan tai käyttäytyy mielestäni oudosti, saatan pimahtaa ja huutaa ihan turhan takia. Mutta en voi sille mitään. Koen, että minun täytyy saada päästettyä tunteeni ulos tai tukahdun niihin.

Palatakseni otsikkoon. Mielessäni liikkuu usein kysymys siitä, milloin ja millä syillä on oikea aika lopettaa pitkä suhde? Mies on sanonut tukevansa minua ja pysyvänsä rinnallani, mutta samalla minulla on pelko siitä voiko hän todella pitää sanansa? Ja sitten taas toisaalta kun itse haluan kasvaa, kehittyä ja muuttua, voinko tehdä sitä jos 'junnaan' samassa parisuhteessa kuin teininä? Välitän miehestäni todella paljon, mutta en osaa sanoa rakkaudesta. Mies taas tuntuu pitävän minusta entistä tiukemmin kiinni kun minä pyristelen kauemmas. Enemmän minusta tuntuu, että olemme vain kavereita jakamassa arjen. Jos eroaisimme, mitä tuntisin; Helpotusta, surua, tuskaa, katumusta, vapaudentunnetta, salattua iloa? Vapauden tarve on nyt suurempi kuin koskaan. Sitä on vain vaikea toteuttaa kun on mies, talo (ja laina) sekä lapsi. Entistä vaikeammaksi tekee, kun mies ei ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä.

Vai olenko minä vain lakannut yrittämästä?

- Se Tavallinen

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Yksin aallokossa

Voi kunpa joku tulisi ja halaisi. Välittäisi ja kuuntelisi, ymmärtäisi ja antaisi minun olla oma itseni, mitä sitten olenkaan. Minulla on kova läheisyydenkaipuu, mutta en päästä ketään lähelleni. Työnnän mieheni pois ja vaikka kuinka häntä halaisin ja haluaisin, en saa siitä lohtua. Oma pieni poikani on ainut jolle avaan sydämeni. Mutta hän on liian pieni eikä ole vastuussa minusta. Ja tuntuu että hänetkin tulen pettämään ellen ole sitä jo tehnyt.

Oli sydäntä raastavaa katsoa lauantai-illalla pojan vapisevia mutruhuulia ja kyyneleiden täyttämiä silmiä, kun hän yritti pidätellä itkua annettuani luunapin hänelle otsaan. Tämä oli toinen kerta kun todella epätoivoissani turvaudun niin järjettömän typerään keinoon saada lapsi tottelemaan. Ei-enää-ikinä. Heti kadutti ja otin pojan syliin ja pyysin anteeksi, minua itketti, suukotin pipin pois ja pyysin uudelleen anteeksi. Tunnen itseni niin heikoksi välillä, kun pieni lapsi uhmaa ja uhmaa, ei kuuntele ei tottele, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Heitelköön sitten ruokaa lattialle, minä en enää halua satuttaa poikaani, olkoonkin kyse vain luunapista otsaan. Tunsin pettäväni pojan luottamuksen. Luottamuksen siitä että oma äiti on turvallinen ja rakastava. Haluan hyvittää sen, haluan olla äiti jolle poika voi tulla kertomaan mitä tahansa, enkä tuomitse vaan olen aina poikani puolella. Sellainen äiti haluan ja aion olla. Joskus on pakko oppia kantapään kautta.

En halua työntää pois miestäni ja poikaani, perhettäni. Miten raskaalta tuntuu yrittää vastata heidän odotuksiinsa ja omiin odotuksiini, mutta epäonnistua kerta toisensa jälkeen. Jos en ole itse tyytyväinen itseeni, miten kukaan muukaan voisi olla. Mutta voi kuinka haluaisin että joku tulisi ja lohduttaisi. Onko ympärilläni muuri? Pitääkö minun itse halata itseäni ja murtaa muurit ympäriltäni? Miten?

- Se Tavallinen