perjantai 31. heinäkuuta 2015

Jäljessä aikataulusta

Kaikilla muilla on jo se toinen lapsi, tulossa tai tullut. Siltä ainakin tuntuu. Tänään taas yksi kaverini ilmoitti raskaudesta ja ensimmäinen hänellä on reilun vuoden ikäinen. Minä olin hädin tuskin selviämässä raskaasta vauva-ajasta, kun toisia lapsia alkoi tupsahdella yhdelle jos toiselle, joille syntyi esikoinen pojan kanssa samoihin aikoihin. Tuli sellainen olo, että minullakin olisi velvollisuus hankkia toinen lapsi. Mutta eihän niitä noin vain hankita ensinkään. 

Olin aina ajatellut että haluan kaksi lasta, mahdollisimman pienellä ikäerolla, eli vuoden-kaksi väliä. Ensimmäinen antoi odotuttaa itseään puolitoista vuotta eikä se ollutkaan niin helppoa. Päässäni alkoi syntymään epäilyksiä. Selviydynkö toista kertaa samasta rumbasta? Onko minusta edes äidiksi kahdelle lapselle saati tuolle yhdelle? Koska olisi oikea aika?

Emme ole käyttäneet ehkäisyä kuin ihan alussa pojan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Sitten ajattelin että tulee jos on tullakseen. Totta puhuen se oli ja on aika epätodennäköistä. On jopa ollut mahdollisuuksia useamman kerran, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kaipa tätä voisi kutsua myös sekundääriseksi lapsettomuudeksi? Ja haluanko enää uudestaan mennä lapsettomuushoitoihin? Niin monta asiaa mietittäväksi.

Kun tajusin kuinka paljon minulla on työtä saadakseni itseni kuntoon, ajattelin järkevästi ettei nyt vain ole oikea aika. Lapsi kaiken tämän keskelle? Ehei. Tulin toisiin ajatuksiin pienestä ikäerosta. Nyt en ole enää oikein varma onko minulla oikeutta edes saada toista lasta, olenko sen arvoinen? Käytännöllisesti ajateltuna neljän-viiden vuoden ikäero tuntuu paljon paremmalta ajatukselta. Saan toipua rauhassa ja esikoinen olisi jo sen verran iso, että saattaisi olla myös apuna, tai ainakin pärjäisi itsenäisemmin. 

Toisaalta taas poden ajoittain kovaakin vauvakuumetta ja haluaisin täyttää muiden odotukset ja olla kuin kaikki muut, jotka hankkivat lapset peräjälkeen. Toisaalta en, koska olen realistinen. Mutta kuitenkin minun täytyy hokea usein itselleni, että ei vielä. Hoenko sitä loppuelämäni vai tuleeko toisen lapsen aika vielä? Toisen kanssa kaikki voisi olla paljon helpompaa. Mutta voisi olla myös totaalisen päinvastoin, pahimmassa tapauksessa toinen lapsi saa minut hajoamaan ja hajottamaan koko perheen. Ei se tietenkään lapsen syytä olisi, vaan minun. 

Yritän parhaani, mutta se ei riitä. Olen täydellisen neuvoton.

-Se Tavallinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti