tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kunpa joku kertoisi

Luvassa lisää avioliittopöhinöitä. Jostain syystä taas muutaman viikon pyörinyt parisuhdeasiat mielessä. Mies aina joskus tuskastuu nykyiseen tilanteeseemme ja alkaa vaatimaan vastauksia. Niitä hän ei ole hetkeen saanut valitettavasti.

Tunteeni häntä kohtaan ovat olleet kovin ristiriitaiset jo jonkin aikaa. Onhan meillä ollut myötä- ja vastoinkäymisemme, mutta tämä en ensimmäinen kerta kuin olen joutunut tosissani miettimään suhdettamme. Vuodenvaihteessa oli ehkä pahin aika, kun olin ihan viittä vaille valmis lähtemään. Jokin minua kuitenkin pidättelee. Mietin että jäinkö vain siksi kun asiat, arki ja kokoonpano ovat tuttuja ja turvallisia? Vai jäinkö pojan takia? Vai rakkaudesta, tahdosta?

Olen käytännöllinen, joten eroa ajatellessa minua alkaa tuskastuttaa kaikki työ ja konkreettiset asiat mitkä eroamiseen liittyvät. On talolainaa, yhteiset tavarat ja lapsi. Ei eroaminen käy niin vain kädenkäänteessä. Mutta eihän minun sellaista pitäisi ajatella? Toki aika monikin varmaan jää lapsen takia ja se ehkä painavin syy olisi minullekin jäädä, mutta kyllä lapsetkin sopeutuvat, etenkin nuorempina vielä.

Kun ajattelen elämääni ilman miestä, näen itseni asumassa vuokralla rivitalokolmiossa kotipaikkakunnallani. Poika olisi vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Tunnen vapautta ajatellessani ettei mies olisi koko ajan läsnä, 'kyttäämässä' mitä ja kuinka teen. Eikä minun tarvitsisi tehdä kompromisseja kenenkään kanssa. Voisin itse päättää asioista. Tavata ketä haluan ja koska haluan, ilman mustasukkaisuutta ja mökötystä. Toki lapsen yhteishuoltajuus tarkoittaisi että olisimme silti tekemisissä. Mutta olemme aina tulleet paremmin toimeen vähän etäämmältä, näin hassusti sanottuna. Jos olemme liian tiukasti yhdessä, tulee riitojakin helpommin ja pienistä, turhista asioista.

Kun sitten ajattelen elämäni olevan samanlaista tästä eteenkin päin, tunnen epävarmuutta. Tunnen myös halua saada asiat selvitettyä, siksi koska haluaisin oikeasti jatkaa mieheni kanssa. Mutta tällaisenaan meidän suhteemme ei tule kestämään ikuisuuksiin. Tällä hetkellä mies on enemmänkin kaveri ja lapseni kasvattaja, kuin puolisoni. Läheisyyttä ei juurikaan ole, ja se vaikuttaa paljon kaikkeen. Mieheni on sanonut haluavansa olla kanssani ja rakastavansa minua, mutta minä en osaa sanoa mitään takaisin. Tai korkeintaan sanon, että 'katsotaan nyt, sen näkee sitten', kun mieheni kysyy aionko pysyä hänen luonaan. Ymmärrän että tämä on miehelleni vaikeaa aikaa, kun tulevaisuus on epävarma. Syytän tästä kaikesta itseäni, mutta koen kuitenkin etten vain pysty nyt parempaankaan.

Toisaalta en tiedä yhtään mitä tekisin. Joinain päivinä en vain jaksaisi enää edes yrittää, ja joinain päivinä ihmettelen miten olen voinut ajatella eroavani. Toivon kai että joku tulisi ja sanoisi mitä pitää tehdä. Saattaa olla että roikun tässä kuilun partaalla ikuisuuksiin, koska en osaa tehdä tilanteelle mitään. Pelkään että eroamme jossain vaiheessa vain siksi kun olen antanut eroajatuksen vallata liikaa päätäni.

Totuus on, että asumisero olisi tällä hetkellä omasta mielestäni paras ratkaisu. Se ei ole lopullinen, vaan saisin selvitellä itseäni ja tunteitani rauhassa. Tämä ratkaisu on kuitenkin käytännössä mahdoton, koska taloustilanne ei anna myöten erillään asumista.

Minusta tuntuu, että mies ei ehkä ihan tajua kuinka vakavasti ja usein olen ajatellut eroa. En ole sanonut sitä hänelle ihan niin suoraan, vaikka ajatuksistani jonkin verran tietääkin. En halua loukata häntä yhtään enempää kuin on tarve.. On niin syyllinen olo. Eroaminen ilman mitään 'näkyvää' syytä tuntuu hirveän vaikealta. Mikä se syy sitten olisi? Rakkaus vain loppui? Kasvoimme erilleen?

- Se Tavallinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti