Voi kunpa joku tulisi ja halaisi. Välittäisi ja kuuntelisi, ymmärtäisi ja antaisi minun olla oma itseni, mitä sitten olenkaan. Minulla on kova läheisyydenkaipuu, mutta en päästä ketään lähelleni. Työnnän mieheni pois ja vaikka kuinka häntä halaisin ja haluaisin, en saa siitä lohtua. Oma pieni poikani on ainut jolle avaan sydämeni. Mutta hän on liian pieni eikä ole vastuussa minusta. Ja tuntuu että hänetkin tulen pettämään ellen ole sitä jo tehnyt.
Oli sydäntä raastavaa katsoa lauantai-illalla pojan vapisevia mutruhuulia ja kyyneleiden täyttämiä silmiä, kun hän yritti pidätellä itkua annettuani luunapin hänelle otsaan. Tämä oli toinen kerta kun todella epätoivoissani turvaudun niin järjettömän typerään keinoon saada lapsi tottelemaan. Ei-enää-ikinä. Heti kadutti ja otin pojan syliin ja pyysin anteeksi, minua itketti, suukotin pipin pois ja pyysin uudelleen anteeksi. Tunnen itseni niin heikoksi välillä, kun pieni lapsi uhmaa ja uhmaa, ei kuuntele ei tottele, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Heitelköön sitten ruokaa lattialle, minä en enää halua satuttaa poikaani, olkoonkin kyse vain luunapista otsaan. Tunsin pettäväni pojan luottamuksen. Luottamuksen siitä että oma äiti on turvallinen ja rakastava. Haluan hyvittää sen, haluan olla äiti jolle poika voi tulla kertomaan mitä tahansa, enkä tuomitse vaan olen aina poikani puolella. Sellainen äiti haluan ja aion olla. Joskus on pakko oppia kantapään kautta.
En halua työntää pois miestäni ja poikaani, perhettäni. Miten raskaalta tuntuu yrittää vastata heidän odotuksiinsa ja omiin odotuksiini, mutta epäonnistua kerta toisensa jälkeen. Jos en ole itse tyytyväinen itseeni, miten kukaan muukaan voisi olla. Mutta voi kuinka haluaisin että joku tulisi ja lohduttaisi. Onko ympärilläni muuri? Pitääkö minun itse halata itseäni ja murtaa muurit ympäriltäni? Miten?
- Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti