Viime yönä poika vaan huusi ja huusi. Mikään ei ollut hyvä. Ei halunnut nukkumaan, ei sänkyyn, ei syliin, istui vaan lattialla ja huusi. Halusi maitoa eikä sitten halunnutkaan ja koko ajan huusi. Minä yritin olla lempeä, tiukka ja kaikkea siltä väliltä, mutta mikään ei auttanut. Äiti ei saanut tulla viereen, mutta ei saanut lähteä poiskaan. Sitä kesti varmaan puoli tuntia. Minun pääni sisällä olevan lämpömittarin asteet vain nousivat ja nousivat, kunnes noin yhden milliosan päässä kiehumispisteestä jätin pojan sohvalle huutamaan ja menin takaisin nukkumaan. Sitten mies nousi, vei patjan ja petivaatteet lapsen huoneeseen ja haki pojan sinne kanssaan nukkumaan. Ei mennyt kauaa kun talo hiljeni. Sitten aukesi tämän äidin kyynelkanavat ja annoin kaiken tulla. Itkin kuin heikkopäinen jonkun aikaa, kaikkea väsymystä, turhautumista, epäonnistumista..
Minulla on ollut jonkinasteisia nukahtamisvaikeuksia jo hetken. Illalla en tahdo saada unenpäästä kiinni ja yleensä pyörin sängyssä ainakin tunnin. Sitten kyllä nukun hyvin, mutta unta kertyy ihan liian vähän kun herätyskello jo soi. Viime yönä olin nukkunut noin tunnin kun poika heräsi. Kun vihdoin itse uudelleen rupesin nukkumaan, ehdin saada unta vielä ehkä viitisen tuntia. Tänään ajoin aamulla 25 minuutin matkan töihin ja sitten täältä lähden ajamaan terapiaan reilun tunnin matkan päähän ja sieltä takaisin kotiin noin kolme varttia. Kuuden tunnin unilla ei paljon naurata, kun muutenkin niin tuskainen olo.
Sain sentään äsken varattua lääkäriajan reilun viikon päähän ja haluan kyllä nostaa annosta, en pärjää enää tällä. Vaikka muka olo on ihan hyvä, mutta kun alkaa miettimään kaikenlaisia oireita, niin on kyllä pakko myöntää että syvemmälle mennään. Toivon että terapeutti tänään kuuntelisi minua. Joskus tuntuu että se on vain toisinpäin. Ehkä uskallan tänään jopa sanoa siitä hänelle.
Mitähän mieltä piristävää keksisin tähän syksyyn?
- Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti