Minua usein ahdistaa kun olen vastuussa lapsemme hoidosta ja viihdyttämisestä. Olen miettinyt mistä se johtuu ja lähinnä yhdistänyt sen niihin tunteisiin mitä koin ollessani vielä kotona äitiyslomalla. Muun muassa kun olin todella väsynyt ja toivoin pojan vain nukahtavan ja katselin ja odotin epätoivoisena kun se kesti ja kesti..
Eilen illalla istuin lapsen sängyn vieressä odottamassa hänen nukahtamistaan ja koin ihan valtavaa ahdistumisen tunnetta. Minä tärisin ja koitin vain keskittyä hengittämiseen, tuntui etten saa tarpeeksi happea. Yritin miettiä kaikkea muuta, poika kuitenkin oli ihan rauhassa, vähän liikahteli välillä vain. Sitten tajusin mistä se tunne johtui. Juuri eilen puhuimme psykoterapeutin kanssa aiheesta.
Psykoterapeuttini sanoi minua eräänlaiseksi 'organisaattoriksi'. Minä siis suunnittelen, mietin ja sitten delegoin muille. Olen tottunut siihen että muut tekevät asioita puolestani. Olen aika ovelakin siinä ja tämä piirre on alkanut minua häiritsemään. Haluaisin ottaa itse vastuun itsestäni ja hoitaa asioita myös itse, oma-aloitteisesti. Mieheni on sen tyylinen että tekee jos pyydän, eikä siis auta asiaa. Olen myös aika paljon siirtänyt vastuuta ja päätöksiä muille, muut päättävät minun puolestani. Toisaalta taas saatan silti tehdä kuten itse haluan. Lähinnä muille sysäämäni asiat ovat sellaisia, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai muuten vain tylsät ja ikävät jutut, mitkä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Oivalsin siis eilen, että olen joutunut lapsen kanssa tekemään paljon sellaisia asioita, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai eivät tapahdu silloin kuin minulle sopisi. Ja se tuo sitten ahdistuksen, kun ne ovat asioita mihin en voi vaikuttaa. Välillä olen jopa ajatellut etten pidä lapsestani koska en viihdy aina hänen kanssaan, mutta asia onkin niin, etten saa tehdä asioita silloin kun itse haluan, vaan silloin kun lapsi niitä tarvitsee tai vaatii. Poikani on minulle rakkainta maailmassa, mutta luonteeni näyttäisi olevan vain sellainen, etä minulla on vaikeuksia sopeutua muiden asettamiin sääntöihin, haluan päättää niistä itse. Tehdä asiat silloin kun itse olen valmis.
En muista että ennen olisi ollut näin räikeää, koska en toisaalta ole ikinä kapinoinut niinkuin nyt vaikka teinien ajateltaisiin tekevän. Itse olin kiltti ja sain lähes aina mitä pyysin, koska osasin olla pyytämättä liikaa tai väärään aikaan. Tuleepa kovin manipuloiva olo, mutta tunnistan kyllä tätä itsessäni.
En ole juurikaan ikinä joutunut tekemään työtä sen eteen mitä olen saanut, tajuan sen nyt. En silti koe olevani mikään hemmoteltu. Mutta olen päässyt jopa liian helpolla ja nyt se sitten kostautuu kun on aika ottaa sitä vastuuta. Kuten varmaan aiemmin olen kirjoittanut, lapsi on ollut ensimmäinen iso vastuu minulle, joten ei ihmekään kun tämä vastuu tuntuu rankalta ja laittaa miettimään. Ehkä on ihan hyväkin siis ettei poika päästä minua helpolla. Joudun miettimään ja kasvamaan hänen mukanaan.
Äidin ja pojan kasvutarina.
-Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti