Tänään on otsikon mukainen fiilis pään sisällä. On tunne avautumisen tarpeesta. Chinah - Away from me soi spotifyssa ja yritän päästä taas töiden makuun loman jälkeen. Voisiko tämä olla vain lomalta paluu -masennusta? En ihmettelisi.
Töissä on mukavan rauhallista ja otankin ihan rauhassa. Töihin liittyen minulla on jonkin verran stressiä, mutta se liittyy tulevaan. Syksyllä saisin ehkä jatkaa samassa firmassa, mutta siirtyisin nykyiseltä alueelta ihan uuden asian pariin ja epäröin omaa pärjäämistäni. Tiedän että syksy on muutenkin aina raskasta aikaa minulle ja nyt pitäisi opetella ihan uusi ala. Olen myös iloinen tästä mahdollisuudesta, koska itsekin olen sitä ajatellut ja nyt olisi mahdollisesti tarjolla suoraa käytännön kokemusta, jonka olen todennut parhaaksi oppimiskeinoksi itselleni. Aiemmin pelotti jäädä kotiin, nyt pelottaa jäädä töihin. Kuinka jaksan? Mutta kuten työkaverini sanoi, he kyllä tietävät minkälaisen paketin minusta saavat. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että voihan sitä aina kokeilla ja jos ei onnistu niin aina löytyy jotain muuta. Tarvitsen vain aikaa kai sopeutua ajatukseen ja sitten vasta innostun. Toivottavasti. Harkitsen myös lääkityksen nostamista ainakin syksyksi, ennakoidakseni jokavuotista syysmasennusta.
Eilen näin taas kavereitani ja keskustelut heidän kanssaan saivat minutkin pohtimaan omaa tilannettani jälleen kerran. Yksikin sanoi jossain asiayhteydessä - olikohan silloin kun sanoin välillä kaipaavani vapautta ja itsenäisyyttä- että "Ai että säkö tulisit sanomaan joku kerta sillee 'Me miehen kanssa erottiin' ". Ilmeisesti kaikki kuvittelevat että me emme ikinä voi erota. Hämmästyin ihan, miksei? Kaikki näkevät meissä vain sen puolen mitä haluamme näyttää, ja päällisin puolin meillä onkin kaikki hyvin. Mutta jotain itsestäni kertoo se, että olen väliaikaisesti laittanut vihkisormukseni laatikkoon, koska en tunne olevani sen käyttämisen arvoinen. Tämä ei siis johdu miehestä vaan itselläni on sellainen tunne etten ole oikeutettu käyttämään sormusta tällä hetkellä, koska tunnen olevani niin huono puoliso ja vaimo.
Olen kokenut nyt taas myös paljon huono äiti -fiiliksiä jostain syystä. Vaikka olikin todella ihanaa eilen kun menin lastani hakemaan hoidosta (ensimmäinen hoitopäivä kuuteen viikkoon) ja pieni poika kirmasi täyttä vauhtia syliini ja rutisti tiukasti. Onko mitään sen voittanutta? Vaikkakin pian poika meni menojaan ja sanoi 'Meenny, mä jään tänne', heh. Siinä hetkessä kuitenkin ajattelin että olen tehnyt jotain oikein kun äitiä oli vähän ehtinyt tulla ikävä. Hieman lievensi tunnettani siitä että olisiko pojan parempi kasvaa ilman ailahtelevaa äitiään. En vaan halua aiheuttaa hänelle mitään vahinkoa omalla käyttäytymiselläni.
Tämä blogi on oma huolisyöppöni ja vähän onneksi kevensi sydäntäni tällä kerralla. Olisi tämä parempi paikka purkaa huolia ja tunteita kuin ruoka ja herkut.. Yhtenä päivänä söin kokonaisen suklaalevyn ja podin huonoa omatuntoa ja oloa. Yritin jopa työntää sormet kurkkuun, mutta en osannut sitäkään ja nauroin ironisesti itselleni, en ole tässäkään hyvä.
- Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti